Sosiaaliturvan monenkirjavaa kasvustoa tulee karsia reippaalla kädellä. Rajalliset resurssit on kyettävä ohjaamaan pois tutkitusti turhasta byrokratiasta, tilastomarginaaleissa lymyävän myyttisen "laiskan" kyttäämisestä ja siirryttävä vaikuttaviin, työllisyyspolitiikkaa tukeviin toimiin. Talousoikeiston maailmankuvan vinoumaan perustuva virhe olisi poliittisen tahtotilan löytyessä korjattavissa - kasvava yhteiskunta tarvitsee perustulon.

Perustulo ei kuitenkaan riitä. Sen rinnalle tarvitaan malli joka turvaa aineettomien arvojen eteen työskentelevien yhteiskunnallisen aseman, tunnustamalla heidän koulutuksensa mukaisen ammatillisen statuksen ja arvon. Kysymys on meistä jotka käytämme kaiken tarmomme ja luovuutemme paiskimalla töitä sen eteen että muulla yhteiskunnalla olisi elämyksiä joista nauttia matalalla kynnyksellä kun omat suorittavat työt on tehty.

Yli kolmasosa kaikesta työn suorittamisesta tapahtuu epätyypillisissä työsuhteissa, silpputöissä ja pienyrittämisellä, eikä osuus ole vähenemässä. Tästä huolimatta hallitus toisensa jälkeen ja yhä edelleen ajaa yksinomaan kuukausipalkka-malleja soveltavaa yhteiskuntamallia kuin käärmettä pyssyyn.

Turvaverkkojen pitäisi erityisesti tunnustaa ne korkeakoulutetut jotka puurtavat taidetta, viihdettä ja sisältöä yhteiskunnan käyttöön vaikka mistään ei makseta mitään, toimeen ei tule, laskuja ei saa maksettua eikä valtaosa ymmärrä tekemisiemme arvoa ja tulonmuodostuksen monimutkaisuutta. Sitä loputonta ahkeruutta mitä tässä pelissä edes jotenkuten pärjääminen perusduuniin verrattuna vaatii. Minä uskallan sanoa näin; olen muusikon toimen ohella tehnyt päivätöitä 15 vuotta johtotehtävissä, hyvällä ja varmalla palkalla ja osaan arvioida kumpaakin viitekehystä uskottavasti.

Mikäli et lue kirjoja, käy keikoilla, näyttelyissä tai teatterissa niin älä sitten. Useimmat lukevat ja käyvät. Epäilen kuitenkin, että olet joskus katsonut televisiota tai kuunnellut radiota. Useimmat ajattelevat ettei kuukausipalkkatyön suorittaminen olisi mielekästä ilman sisältöjä joita luovan teollisuuden duunarit elämiimme tuovat. Mikäli emme kykene antamaan arvoa maamme halveksituimmille, kutsumuksesta työskenteleville ammattilaisille, ajatelkaamme edes sitä että luovat alat tuottavat tutkitusti yli 10-kertaisen hyödyn suhteessa julkisiin panostuksiin.

Kaikki kulttuuri ja taide eivät voi pärjätä markkinaehtoisesti - eikä niiden ei totta vieköön pidäkään. Julkisesti tuetuista juurista ja rönsyistä kasvaa vapaa taide joka lopulta mahdollistaa kaiken kaupallisen ja kansainvälistyvän kulttuurimme menestyksen. Tämä on oleellista. Olivatpa kyseessä sitten koulutetut, itse oppineet tai yrittäjämuotoisesti toimivat taiteen ammattilaiset, on meillä ammattiryhmän tunnistamiseen jo valmis työkalukin: tulorekisteri. Avoimen yhteiskunnallisen keskustelun taiteilijapalkasta tulisi vihdoinkin toden teolla alkaa.