Kaikki ovat varmasti kärsimättöminä odotelleet että lausuisin jotakin Rosalían Luxista? Niin arvelinkin.

Tällainen pop-kaavaa ja sen sovinnaisuuksia vasaralla paskaksi pistävä sisältö saa lähtökohtaisesti siunaukseni. Asia on samaan tapaan tärkeä kuin finanssikapitalismi-kriittisen ajattelun nousu ja nostaminen maailmassa. Myös asioiden tekeminen niin sairaan hyvin viimeistä piirtoa myöden kuin mahdollista ja tuhnu-ihannoivasta muka-aitous- tai punk-lähtökohdista sikiävästä kritiikistä paskat välittäen, resonoi vahvasti. Ellei homma sitten käänny pelkäksi teknis-tuotannolliseksi muotoiluksi ja eleeksi.

Harmikseni on todettava että varsinainen sävelmateriaali eli biisit tällä levyllä eivät ole erityisen hyviä. Muutaman soinnun nyky-pop-shaibaa ja pseudo-flamenco-sellaista jankkaustahan tämä oikeasti suurimmaksi osaksi on. Paketoituna itsetarkoituksellisen jännittävään pakettiin. Muutamat edellämainitusta poikkeavat kappaleet näyttäytyvät harmonisesti pastisseina eivätkä omaperäisyydellä muutenkaan häikäise. Melodiat ovat taitavaa mutta enimmäkseen hengetöntä huokailua ja lurittelua. Teksteissä matkataan 14 eri kielellä lihallisuuden ja rumuuden, rakkauden ja menetysten kautta valaistumiseen ja pyhyyteen - tunteista tinkimättä. Kirjallista tasoa en vajaalla ymmärrykselläni lähde tämän enempää arvioimaan. Pysytään musiikissa.

★★★ Kolme tähteä muodollisesta, upeasti muotoillusta ja itsevarman hennosti heiluvasta keskisormesta. Miinus yksi tähti -★ oleellisen sävelmateriaalin tosiasiallisesta ohuudesta. Miinus yksi tähti -★ Lontoon sinfoniaorkesterin hengettömäksi DAWittamisesta. Miinus yksi tähti -★ ekan biisin intron dominanttisoinnun päälle lätkäistystä molliterssistä melodiassa. Voi jeesus risto maria. Oli tarkoituksellinen tai ei, menee joka tapauksessa - niin - tunteisiin.